Mistä Mika Waltari varoitti?

Mika Waltarin historiallinen romaani Sinuhe Egyptiläinen on kautta aikain luetuin suomalainen kirja, ja se onkin käännetty yli 40 kielelle. Se on myös ainoa suomalainen romaani, josta on tehty Hollywood-elokuva. Kirja on pitkähkö, mutta helppolukuinen ja pitää kiinnostuksen yllä alusta loppuun.

Jos et ole lukenut Sinuhea, suosittelen tämän kirjoituksen jättämistä sikseen - koska se sisältää juonipaljastuksia – ja hankkimaan kappaleen Waltarin suurteosta luettavaksi.

Waltari piti itse Sinuhea elämänkatsomuksensa kulminoitumana:

Minun on nöyrästi myönnettävä, että Sinuhe on ilmeisesti paras kirjani, jota en ole pystynyt sen jälkeen enää ylittämään. Se on todella eräänlainen siihenastisen elämänkatsomukseni summa. Kun nyt tämän kirjan pysähdyttämänä ajattelen itseäni ja omaa kirjailijan kehitystäni, on onnellinen ajatukseni se, että olen saanut elää sen mukana mielikuvitukseni rikkaassa maailmassa täydellisesti ja pohjattomasti. Minun ei ole tarvinnut enkä ole halunnutkaan hahmotella opinkappaleiksi omia ajatuksiani. Lukijan on löydettävä ne kirjastani.

Mitä ajatuksia Sinuhesta sitten voi löytää? Wikipedia kertoo seuraavaa:

Teos sisältänee kosolti toisen maailmansodan nostattamia tuntoja. Markku Envall on nähnyt kirjassa kuvatuissa heettiläisissä ja erityisesti heidän keskuudessaan vallitsevassa kurissa ja järjestyksessä sekä velttojen kansojen halveksimisessa ja alistamisessa yhtäläisyyksiä Natsi-Saksaan, josta Waltarilla oli kielteinen kuva. Yhtäläisyydet eivät kuitenkaan ole kovin suoraviivaisia tai selviä. Waltarin mukaan ”sisimpänä oli myös tarve sodan painostavien vuosien jälkeen---ikään kuin elää toinen, täydellisesti mielikuvitukseen vapautuva elämä, jolle vain tuo etäinen sodan kohu antoi taustaa ja myös joitakin oivalluksia valtapoliittisista näkemyksistä.

Ylen ohjelmassa kirjailija Juha-Pekka Koskinen, tutkija Raisa Simola ja toimittaja Seppo Puttonen päätyvät mm. seuraaviin johtopäätöksiin:

Teoksessa näkyy toisen maailmansodan aikainen ristiriita idealismin ja realismin välillä. Mika Waltari pohti, onko ihminen pohjimmiltaan paha vai pystyykö hän säilyttämään hyvyytensä vaikka maailma ympärillä on tuhoutumassa. Populistiset sankarit nousevat valtaan ja ideologiat uhkaavat tuhota valtiot.

Pelkistetysti siis auktoriteetit tietävät kertoa, että Waltari varoittelee natsismin vaaroista ja populismista. Ihmettelen suuresti miten tuollaiseen lopputulemaan voi päätyä. Heettiläiset ovat pelkkä sivujuonne tarinassa, heistä saa aiheitta korkeintaan parille sivulle, ja kukahan se populistinen hallitsija onkaan..? Sinuhe kertoo hyvin havainnollistavasti ihmiskunnan suurimmasta tragediasta, joka on aina ollut niin ja on aina oleva: tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla. Tai toisin ilmaistuna, ismit, jotka elävät irrallaan todellisuudesta eivätkä huomioi ihmisluontoa, johtavat suurimpiin onnettomuuksiin. Isku on erityisen kova niille, jota naiivit ja hyväntahtoiset filosofit pyrkivät auttamaan.

Kirjan hahmoista Tämän kuvaa parhaiten faarao Ekhnaton. Sairas poika, joka isänsä kuoltua aikoo muuttaa maailman näkyjensä avulla. Hän luo uuden uskonnon, jossa ihmisen varallisuus, asema tai kansallisuus on yhdentekevää. Hänen hyväntahtoisen jumalansa Atonin edessä kaikki ovat samanarvoisia, ja kaikki voivat elää veljinä keskenään. Ei ole enää orjia ja herroja. Ekhnaton nostaa lukuisia köyhiä ja oppimattomia uuteen papistoonsa ja määrää lukutaidon opetettaviksi kaikille, jotta kaikki pääsisivät hyviin ammatteihin. Hän takavarikoi Ammon-jumalan valtavan omaisuuden papeilta, ja määrää vanhan pääjumala Ammonin palvonnan kiellettäväksi. Lopulta hän kieltää kaikkien muiden jumalten palvonnan, koska hänellä yksin on totuus, ja määrää temppelit tuhottaviksi.

Ekhnaton ei kiristä varoja naapurikansoilta, vaan jakaa Egyptin varallisuutta heille suurien lahjojen muodossa. Hän lähettää kultaisia “elämän ristejä” uskontonsa merrkeinä, ja hävyttömimmät naapurikansat kehtaavaat kaunopuheisesti pyytää suurempia kultaesineitä, jotka käyttävät myöhemmin armeijansa rakentamiseen. Omahyväinen Ekhnaton ei tätä usko, vaan väittää palvelijoidensa valehtelevan saadessaan tietää asiasta. Eihän nyt kukaan järkevä ihminen torjuisi hänen hyvyyttään ja laupeuden lahjaansa.

Faarao mullistaa Egyptiläisen taiteen, joka on seurannut totuttua kaavaa satoja vuosia. Hän antaa taiteiljoiden kuvata itsensä androgyyninä hahmona totuttujen voimaa symboloivien perinteisten hallitsijoiden kuvien sijaan. Hän elää lähinnä viljavellillä ja vedellä puhdistaakseen sielunsa ja osoittaakseen erinomaisuutensa.

Faarao ajatuu sotaan Syyriassa, joka on Egyptin dominio. Egyptin hallitessa kauppa kävi vuolaasti ja kaikki rikastuivat, mutta rikkaudet herättivät kateellisten hallitsijoiden kiinnostuksen. Faarao kieltää päällikköänsä Horemhebia käymästä sotaa Syyrian kapinoivia ruhtinaita vastaan, sillä hän ei halua vastata pahaan pahalla. On parempi, että sata egyptiläistä kuolee, kuin että tuhat syyrialaista, sillä syyrialainen on ihminen siinä missä egyptiläinenkin. Vain Gazan käskynhaltijan uppiniskaisuus pitää Egyptillä sillanpääaseman Syyriassa, ja estää Heettiläisiä ja Syyrialaisia marssimasta suoraan Egyptiin.

Egypti ajautuu sisällissotaan. Ammonin maat jaetaan köyhille, ja ne jäävät viljelemättä tai kuihtuvat osaamattomissa käsissä. Köyhä kansa näkee nälkää ja rikkaat rikastuvat entisestään ylistäen Atonina, koska mikään mahti maailmassa ei ole tuottanut heille niin suurta voittoa. Faarao ei salli järjestyksen palauttamista armeijan voimin, eikä anna sotilaille lupaa pitää metallikärkiä keihäissään.

Ekhnaton lähettää opetuslapsensa pakottamaan Aton-jumalansa ilosanoman koko kansalle, ja joukko degeneroituu pian laumaksi hirviöitä, jotka synnytävät vain tuhoa ja kuolemaa. Kansa kiintyy yhä tiukemmin vanhoihin tuttuihin jumaliinsa, jotka joskaan eivät olleet hyväntahtoisia, pitivät sentään kurin ja järjestyksen maan päällä. Ammonin kosto on kauhea, ja Atonin palvojat nuijitaan hengiltä tai syötetään Niilin krokotiileille. Ekhnaton päättää päivänsä juomalla hänelle valmistettua myrkkyä kaiken voiman kadottua hänen käsistään.

Vain hänen kuolemansa pelastaa Egyptin, sillä tämän jälkeen Horemheb voi viime hetkellä aloittaa sotaretkensä Heettiläisiä ja Syyrialaisia vastaan estäen valtakunnan kukistumisen. Jopa Atonin ylipappi Eje hylkää jumalansa nousten lopulta uudeksi faaraoksi. Egyptin vanhat sodanjumalat osoittavat vahvuutensa saadeen kansan ponnistelemaan tiukasti sotaponnisteluiden avuksi. Ekhnatonin rakennuttama Atonin kaupunki hylätään kirottuna ja lopulta Horemheb antaa hakata kaikki merkinnät Atonista ja Ekhnatonista pois historiankirjoista.

Sinuhe itsessään on parantumaton idealisti, ja kuten hänen ystävänsä niin usein sanovat: hölmö ja hullu. Hän on samanaikaisesti pettynyt kaikkiin jumaliin, eikä usko niihin, mutta kaipaa Atonia. Vielä nähtyäänkin hyväntahtoisen jumalan ja faaraon aiheuttaman kauhun ja sekasorron hän edelleen haikailee Atonin perään ja puhuu pahaa entisestä ystävästään, jonka reaalimaailman ymmärrys on pelastanut koko valtakunnan. Vaikka entiset Atonin soturit - köyhät orjat ja kantajat – selittävät hänelle juurta jaksaen, että ainakin he ovat parempia kuin likaiset syyrialaiset ja kurjat nuubialaiset, ja saadessaan mahdollisuuden olisivat olleet kaksin verroin sortajiaan pahempia, hän ei suostu ymmärtämään ihmisluontoa.

Kuten kirjassa niin usein toistetaan: niin on aina ollut, niin on aina oleva. Ihmiset, jotka yrittävät pakottaa käyhät ja sorretut hyvään elämään tuottavat aina eniten kärsimystä. Ja he tekevät sen silti, vaikka tietäisivät sen johtavan kärsimykseen, koska vääryyden vastustaminen on heissä hyvän tekemistä voimakkaampi.

Waltari tiesi tämän jo 1945, ja tämä neuvo on entistä ajankohtaisempi yli seitsemänkymmentä vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen, sillä meidän aikamme kärsii ekhnatoneista ja sinuheista, jotka pyrkivät pakottamaan maailman hyvyyteensä.